Oon ollu about yläasteikäinen kun mulla varsinki juostessa alkoi polvi / polvet pettää alta. tuntui tottakai erittäin ikävälle, mutta ei sinällään voi sanoa et ois sattunut.
Nyt sit toisinaan polvea vihloo niin että portaiden kulkeminen vaikeutuu todella paljon.
Tänään kotia päin tullessa sitten taas polvi alkoi jälleen kiusaamaan. Ei todellakaan mitään pientä kipua, eikä pelkkää vaikeasti kävelyä. Oon koko päivän kotia tultua makoillut sängyssä kun en uskalla liikkua.
Suututtaa että mikäli tää ei aamulla oo parempi, pitää taas ottaa poissaoloja. Mut en kyl lähe taapertaa tän polven kanssa jos jokainen askel riistää jostain tosi syvältä, melkein kuin polven luita raastettas juustoraastimella.
Onhan näitä kuvailtu, katseltu. Nuorena enemmän, nyt vanhempana vähemmän, mutta eipä noista apuja ole ollut kun nuorena kuvattu ' luiden pitäisi kasvaa täysiin mittoihin kun tuut vanhemmaks niin että kipeytyminen loppuis ' , ei nähtävästi ole kasvanut tarpeeksi ainakaan kun näitä hetkiä taas tulee.
Lämpökin nousussa, kai sitä pitäs pelästyä.
Jotain hyvääkin. Tänään tuli vahvistuspapereita, joten sain takuuvuokran maksettua ja poikaystävä viel tän päivän aikana maksaa vuokran, huomenna ois tarkotus yrittää päästä käymään toimistolla tekee sopimus ja sit hakee avaimet. Mutta saas nähdä liikunko huomenna.
Pienistä iloista, suruista, stressistä, ikävästä, rakkaudesta, ystävyydestä. Elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti