thanks for making me fighter

En osaa monia hetkiä istua aloillani, ja äsken vasta tajusin kurkata että viikko sitten tännekään viimeksi kirjoittanut !

Kävin pääsykokeissa ja olen tosi iloinen ettei tuo paikka ole ykkösvaihtoehtoni... Ristiriitaiset fiilikset alasta ja koulusta.... Henkilökunnasta jäi fiilikset että jollet ole kermaperseperheestä, josset ole lapsuudessasi saanut aina tahtoasi läpi ja kaikkea mitä haluat, ei ole tuohon kouluun mitään asiaa. Mutta tavallaan toisaalta tuo koulu ei rakennuksena ollut yhtään niin ahdistava kuin koulut yleensä. Ja toisaalta joku ihme kärpänen puri sillain perseestä että tommoisille ihmisille oisi niin ihana näyttää että kenestä tahansa voi olla ihan mihin tahansa, oli aikasempi elämä mitä tahansa... Hetkellisesti käväs mielessä että noiden kiusaksi vielä joskus haen uudelleen ja tulen hyväksytyksi, mutta tavallaan toi ala kyl ei tavallaan ole yhtään mun juttu... Tulipa tsekattua. Ja tavallaan tuo päivä ahdistuksesta huolimatta oli ihan kiva.

Tavallaan edelleenkää viel oisin mieluummin menemättä kouluun vaikka toisaalta tavallaan oisi motivaatio oppia lisää ja uutta.. En vaan ehkä jaksa ihan vielä tommoista määrää ihmisiä.

Mä tykkään näistä tosi keväisistä ilmoista. Tekisi mieli keittää iso pannullinen kahvia, pakata se termariin ja lähteä nurmelle istumaan... Termari puuttuu.

Kävin eilen läpi mun kenkälaatikkoa.... Yhden kengän pari on hukassa, mihin ihmeeseen on voinut mennä ? Molemmat olen pakannut mukaan, muistan vielä... Muistasin että molemmat oon myös purkanut täällä, mutta toinen on nyt jossain.

Mun tekis mieli kahdelle ' lähellä olevalle ' (!!) ihmiselle sanoa lopulliset hyvästit... Poistaa mun elämästä.

Viimeiset n 5v mul on tolkutettu ettei omaan elämään kannata hyväksyä ihmisiä jotka satuttaa, henkisesti tai fyysisesti... Myös niihin on oikeus katkaista välit jotka on omassa elämässä ilman että sulta on kysytty lupaa päästäkseen sun elämään.

Toinen näistä, jollei muutoin henkisesti satuta, on mun unissa jatkuvasti tappelemassa mun kanssa... Ja toinen siitä huolimatta että monta vuotta oli niin 'lähellä' on näköjään mut pyyhkinyt elämästään, tai muutoin muhun ei voi ottaa yhteyttä edes kysyäkseen mitä kuuluu... Jälkimmäinen ihminen on pakko kohdata liian pian, tavallaan innolla odotan miten tämä suhtautuu muhun kasvotusten, mutta tavallaan en tahtoisi koko ihmistä nähdä enää ikinä... Mutta tuo jääkin sitten viimeiseksi kerraksi jos vielä sitten tuntuu siltä.

Kumpa tän toisenkin kanssa olisi yhtä helppoa vaan laittaa välit poikki.

tytöt on tyttöjä, ne lupaa mut ei palaa

en tiedä mitä tunnen ja tunnen taas liikaa ristiin kaikkea.

kai se on kevät taas syyllinen että voi syyttää kaikesta. oon niiin rakastunut tuohon valoon, lämpöön, aurinkoon, vihertävään nurmeen yms... mutta samalla tavallaan kuitenkin olen suunnattoman surullinen.

nää pojat käy mulle joka viikolta aina vaan lähemmiks, ja tykkään näistä kauheasti... tavallaan sanoisin ehkä, kuten heillekin sanonut että ovat kyllä mun ystäviä... mutta kuitenkin ovat mun ystäviä miehen kautta... jos esim erottais, en usko että nämä muhun yhteyttä jäisi pitämään... tai ehkä tuosta n 10hlön porukasta 2 voisi saattaa jäädä, mutta en usko että kovin paljon tultais yhdessä oikeasti aikaa viettää...

mun tekee taas mieli kiukuta siitä kuinka 'omille ystävilleni' olen aina ollut tavallaan vaan varasijalla... en ole ikinä kenellekään ollut 'ykkönen', ei tietenkään niin voi vaatiakaan, mutta silloin kun jonkun ystävän kokenut itse henk koht tosi läheiseksi, ja siinä vaiheessa kun on antanut itselleen luvan luottaa että ehkä tämä ihminen on luoton arvoinen, ehkä tämä ihminen ei mua satuta, tapahtuu jotakin ja huomaan kohta jälleen katkeroituvani tälle ihmiselle jonka kuvittelin itselleni tärkeäksi, rakkaaksi.

ja mua surettaa että yhä lähempien ihmisten kanssa käy juuri noin.

selkeästi kausittain jotenkin mun seura kelpaa. mua jaksaa pyytää seuraksi, mun kanssa jaksaa keksiä jotain kivaa silloin kun joku parempi ei ole saatavilla esim riidan takia tms.. mutta sitten kun riita tms on sovittu ja toinen on taas takasin ' kuvioissa ', mut voi unohtaa ihan täysin... kummasti alkaa tekemistä olee aina niin paljon ettei ehdi esim kahvikutsuihin vastaa edes....

sittemmin olen luovuttanut kutsujen suhteen, en jaksa enää edes kysyä. en jaksa kuulla ikuisia valheita siitä miksi tänään ei käy, miksi EHKÄ ensi viikolla joskus ympäripyöreästi kävisi ehkä paremmin.

kuitenkin ristiriidassa tähän kaikkeen, mä viihdyn tuossa poikaporukassa... mut on otettu siihen mukaan paremmin kuin ikinä yhteenkään tyttöporukkaan.. en kuitenkaan tavallaan tahtoisi olla 'yksi pojista', niinkui usein musta tuossa porukassa tuntuu... ja tavallaan halailut, pusuilut yms kaveripoikien kanssa ei käy samallain laatuun kuin kaverityttöjen kanssa... minähän seurustelen... vaikka tuo oma mies oisi sinut asian kanssa, syntyisi näiden minulle hieman vieraampien poikien suissa todennäköisesti juttuja mitä ei ole tapahtunut, tai vähintään ihmetystä että miten voin tehdä näin miehelleni....

... oli niin tai näin, en tavallaan kumminkaan voi käyttäytyä omana itsenäni.

tykkään läheisyydestä kauhean paljon, kun mulla on yksinäinen olo, hakeudun lähelle... noiden poikien parissa voi hyvin hakeutua kaverin syliin istumaan, kietoa toisen kädet itsensä ympärille, ihan vaan ollakseen lähellä. mutta ei se silti ole sama.

kevätväsymystä ?

eilinen oli vaikea päivä... jälleen !

tavallaan se on tää yksinäisyys mikä tekee, tavallaan katkeruus joka vaan jää tai kasvaa tiettyjen ihmisten suhteen, tavallaan se on kaikki kevään syytä. keväisin mulla iskee aivan kamala kamala kamala matkakuume ja haluan matkalle, ihan sama minne mutta jonnekin. ja kun en pääse, iskee kiukku.

illasta viestin murun kanssa että olen kamalan huonolla tuulella, etten kestä yksinäisyyttä ja vartin päästä ehkä muru soittikin että elä pelästy ja samalla hetkellä avasi oven <3

hörpittiin hieman omenasiideriä jotka viikonlopuksi ostin, pelattiin korttia ja nautin kun toinen oli siinä lähellä.

en tosin muista koska viimeksi olisi nukkunut noin huonosti.... vielä ajatellen että toinen nukkui siinä vieressä, silloin yleensä aina nukkuu parhaiten. toisaalta kaikki tämä paska, itkuiset päivät, viikonlopun odottelu ja yhtäkkiä illasta tuollainen iloinen yllätys tekee ettei malta tai pysty nukkua.

lupasin pojille tehdä ruokaa viikonloppuna ja nyt en malta lauantaita sitten odottaa <3

ps. tahdon uusia hiuslisäkkeitä. JJJJA sen sinisen värin !

Viikonloppu ei sittenkään ollut niin painajainen kuin oisi voinut olla. Perjantai-illasta kuitenkin jo suuntasin murulle lauantain sijaan, ja lauantai juhlittiin kaverin synttäreitä kivoissa meiningeissä. Tanssin paljon vaikka en oikeasti osaa edes tanssia, juttelin poikien kanssa paljon asioita joista edes tyttökaverini eivät oikeastaan tiedä, samalla tehtiin ensi viikonlopulle hieman suunnitelmia.

Eilinen ilta / yö oli niin mukava ettei edes kotiinlähtö tuntunut pahalta, kuten yleensä. Tavallaan oli ihan kivakin tulla kotiin, ja nyt tuoksuu puhtaalle. Paitsi mä tahon sen imurin ! Ja mikrokin oisi aika kiva.

Tavallaan ehkä voisi olla hyvä olo mutta en ihan vielä tiedä.

Olen juossut läpi kiirastulen koska sydän sanoi niin olen rakastellut kanssa myrskytuulen koska sydän sanoi niin olen rikkonut lakia tehnyt syntiä tyhmyyden takia olen saanut kärsiä silti kaiken oli käytävä niin koska sydän sanoi niin   Olen sukeltanut kiehuvaan veteen koska sydän sanoi niin olen hukkunut rakkauden valtamereen koska sydän sanoi niin olen hyväillyt hiuksia tummia, vaaleita tehnyt lupauksia ja etsinyt aatteita kuiskannut korvaan näkemiin koska sydän sanoi niin   Olen ollut ylpeä koska sydän sanoi niin olen usein saanut kärsiä koska sydän sanoi niin elämä voi olla valaistu tie joka turvallisesti perille vie olen käynyt sivuteilläkin koska sydän sanoi niin   Olen aina janonnut elämää koska sydän sanoi niin sain maistaa ja tahdoin heti enemmän koska sydän sanoi niin vangitsin valkoisen kyyhkysen panin häkkiin ja kuulin sen nyyhkytyksen ja laskin takaisin taivaan tuuliin koska sydän sanoi niin   Sisko meille on annettu elämä ja mä en aio heittää sitä menemään olen aina tarttunut joka sekunttiin ja se on sattunut mutta sydän sanoi niin

On ollut vaikea viikko. Tilannetta vaikeuttaa entisestään kun mulla ei oikein ole ketään kelle puhua. Osan asioista pystyy purkaa miehelle, mutta hieman pitää toisen korvia välillä säästää, eikä kaataa kaikkea toisen niskaan. Mua suututtaa olla minä.

Niin kauan kun muistan, on kaikki mennyt näin. Oon aina ollut väliinputoaja, ylimääräinen, kolmaspyörä.. Vaihtoehtoviihdettä. Ihan lapsena oon itkenyt vanhemmilleni samoja asioita. Miten helvetin julmia lapset on toisilleen ? Kyllähän tuota vastaavaa edelleen näkee lasten keskuudessa, mutta varsinkin työelämässä siihen ainakin yritetään puuttua, ikinä ei mun aikana ole sattunu vahinkoa siinä mielessä että jostain olisi tullut soittoa kun hänen lastaan ei suojella. Mut mua surettaa että tätä näkyy myös vapaa-ajalla ( enhän siis ole työelämässä nyt ), kotipihoilla ym, että joku jätetään selkeästi porukan ulkopuolelle.... Eikä kukaan tee asialle mitään. Mua surettaa niiden lasten takia siksi että tiedän itse miten se sattuu, ja tiedän itse sen että myös aikuisena se sattuu ihan yhtä paljon kuin lapsenakin, nyt aikuisena vaan ei enää ole vanhempia joille tätä voisi itkeä että kun ' elämä on epistä '.

Mä olen katkera edelleen valikoiduille ihmisille, ja vihainen niille jotka edelleen tätä tekee.

Mun elämään millään tapaa kuuluvat ihmissuhteet menee AINA siihen jamaan jossain vaiheessa että mua sattuu. Mun elämässä taitaa tällä hetkellä olla kaksi ihmistä ansaiten titteli ystävä ( ? ) joiden kanssa en ikinä ole riidellyt.... Kuitenkin toinen heistä toiminnallaan tai toimimattomuudellaan aiheuttaa mulle pahaaoloa joka tapauksessa.... Enkä usko että tietämättään...

Pitäsköhän jättää 'omat' ihmiset vaan entiseen elämään ja keskittyä tuohon poikaporukkaan jossa satunnaisesti näkee tyttöjäkin ?

Mua ärsyttää.

Kaikki muistuttaa taas siitä miten yksin olen.

Ja joo suut kiinni ja sormet kuriin siitä että mulla on poikaystävä, blablablaaaa. Niin on joo, mutta siihen se taitaa jäädäkin.

Mun tekee mieli kiukutella. Tai sit voisi taas juosta niin kauan kun ei enää saa henkeä.

En käsitä.

Oon aina luullut että en tykkää raejuustosta. Muutoin kuitenkin juustoista tykkään, paitsi sinihome. Päätin joitain päiviä sitten ottaa selvää minkä kanssa raejuusto yleensä ihmisille maistuu, ja päätin itsekin maistaa.

Pari päivää on raejuustopurkki jääkaapissa odotellut että uskallan, nyt odottelen ruoan valmistumista ja pahimpaan nälkään piti jotain pientä keksiä. Raejuustoa, muutaman ananaspalan hieman tonnikalaa heitin samaan astiaan, ja rohkeasti maistelua, olen yllättynyt. En vieläkään sanoisi että TYKKÄISIN raejuustosta, mutta ei se pahaa ole. Oikein kivana väli tai iltapalana menee.. Melkein voisi tavaksi jopa ottaa. Salaatin asemasta ruoan kanssa en usko että pitäisin, mutta esimerkiksi pata tai laatikkoruoassa voisi olla hyvää ?

Viikonloppu on mennyt ihan tosi kauheaa vauhtia. Siitä huolimatta että rakas on lääkekuurilla eikä siis ollut viikonloppuna tarkoitus mitään alkoholipitoista ottaa, mutta oli synttäreitä ja mies useaan otteeseen oikein pyysi että jos mulle haettas vähäsen, vaikkei mies itse voikaan ottaa. Hieman otettiin synttärikalun kanssa ja sit siirryttiin katsomaan Hifk-Lukko peliä. Oli mukavaa. Pelin jälkeen ehdittiin vielä jokuseksi hetkeksi muiden poikien luo vaihtamaan kuulumisia, ja pikkusen tyttöjuorujakin. Kaikenkaikkiaan yllättävän onnistunut viikonloppu.

Vaikkakin musta oisi oikeasti kiva viikonloppunakin nukkua riittävästi ettei tarttisi heti aamusta kiukuttaa...

Viime yönä uni tullut vasta joskus 5 jälkeen ja jo 8-9 paikkeilla herännyt, eikä uni enää oikein tullut takasin..