meinasin ensin etten koko aiheesta puhu sanaakaan ääneen. niin kauan kun sen pidän vaan pääni sisällä, sitä ei ole. mutta ehkä mun pitää vähän purkaa. jos se vaikka hellittäs sillä edes hetkeksi. eipä oo näin pahana ollukaan tosi moneen vuoteen ollenkaan. aikasemmin muistan olleen useammin tai pahempia...
eivätkä niin helpolla menneet ohitse, vaan tuntuivat tulevan jäädäkseen. nyt mä luulen että tää on tullut jäädäkseen. niin pahasti ei vielä kiukuta että pitäs vinkua, mutta pelkään pikkasen että menee niin pitkälle jossain vaiheessa kuitenkin.
tänään on taas noustu ylös vasta kahden aikaan. heti aamusta tuo mies kyseli että mikäs mulla on, hetkeni siinä pyörriteltyä päätäni, kiellettyä että ei mikään, sai mies puhuttua pääni ympäri ja kerroin. ja koska aiheesta on niin monesti puhuttu aikasemmin, ennen kuumeilui, on päädytty aina yhdessä päätökseen että sitten kun on ammattipaperit kädessä. että ei ennen sitä. tottakai näinhän tän kaikista järkevimmin ajattelee. eikä paperit enää kaukana ole. mutta sanos se tälle kuumeilulle niin että uskoo, ymmärtää ja menee pois.
kuluttava olotila.
kuitenkin, masokistiko olen, kotiin päin matkalla en voinut olla leikittelemättä ajatuksella kuinka tuolle kaveriporukalle uutisen sitten kertoisi. enkä voi vieläkään olla leikittelemättä ajatuksella miten siihen reagoisivat. voisi tulla aika laidasta-laitaan reaktioita ihan tuossa lähiporukassakin vain.
ja miten aikuismaista, kaikista vähiten jännittäs tai pelottas kertoa nuille vanhemmille. ja kaikista eniten jotenkin sitä odotan. vaikkeivat mun vanhemmat ole, tahtoisin ihan itse päästä kertomaan, vaikka todennäköisesti joku kompromissi yhdessäkertomisesta pitää kyllä sopia.
Pienistä iloista, suruista, stressistä, ikävästä, rakkaudesta, ystävyydestä. Elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti