tiesin eilen että tuossa mielentilassa kirjoittamaan alkaminen olisi huono idea. tein sen sitten ajan kuluksi kuitenkin, ja nyt päässä vaan kotkakotkakotkakotkakotka, millään muulla ei mitään painoarvoa, ei mitään merkitystä.
nyt niin kauniita päiviäkin ollut että olisi niin huippu päästä.
vähän oisi luvassa myöhemmin kesällä, jussin jälkeen että ehkä pääsis, muttei kauheasti uskaltas sitä odotella, kauheasti ei uskaltas luottaa kun tiedän mitä olen jos jokin menee mönkään ja joudun taas pettymään.
sosiaalisissa suhteissa juuri pettymykset on ollut se kaikista isoin riskitekijä, se joka loppuenlopuksi kaataa suhteet kun ei vaan uskalla tai jaksa enää loppuenlopuks tarpeeksi monen pettymyksen jälkeen luottaa.
aina ollut tällaista niin kauan kun muistan. jo melko nuorena lapsena kironnut sitä kun ei uskalla luottaa, kun ei uskalla varautua pettymyksiin, kun vaikka kuinka niihin varautuisi, niitä silti vaan ei osaa käsitellä, ja aina järjetön rumba.
isoiten harmittaa tuossa isossa kovossa kotkakuvat juurikin kun menivät perhana katoamaan. en muista mitä kuvia tolla pöytäkoneella on vielä mahdollisesti pelastettavissa, tallessa, eikä viel hetkeen pääse tarkistamaankaan, harmittaa todella.
ollaan ahkerasti laitettu ympäri helsinkiä asuntohakua, semmoisiinkin kohteisiin missä ei olisi kuvitellut asuvansa. mutta mieluummin paljon ni ehkä suurempi todennäköisyys että jostain tärppäis, pitäkääs peukkuja.
Pienistä iloista, suruista, stressistä, ikävästä, rakkaudesta, ystävyydestä. Elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti