eilis iltana havahduin taas siihen tunteeseen että tuntuu että multa puuttuisi jotain... no niinhän multa puuttuu... mutta mutta.. sen ajatuksen sain työnnettyä syrjemmäksi ja tämä aamu on alkanut melkein hyvin, väsymyksestä huolimatta. mutta sitten iski kiukku takasin eikä näköjään ole menossa pois.
aina suunnilleen sama vuoden aika kun tuo aloittaa. mä en ole onnellinen täällä. mä en voi hyvin täällä. helsinki vaan ei ole mun paikka. ikinä ei ole ollut, enkä usko että ikinä tulee olemaan.
tekisi niin hyvää päästä edes jonnekin korpeen.
laitoin hetki sitten tuttavalle postia että innostaisiko häntä keväänmyötä tehdä autoreissua kotkaan, ruokapalkalla. toivon että sain niin houkuttelevasti viestini muotoiltua että k.o. ihminen innostuisi yhtä paljon kuin minä siitä jos sieltä tulee vastauksena että mennään vain, kerro koska haluat lähteä.
mun tekisi mieli kaivaa mun valokuva-albumit tosta vierestä, keittää lisää kaakaota ja uppoutua kotkakuviin. mutta en tee sitä, tiedän että kuvia selatessa ikävä vaan kasvaa... ja mä luulen että niin isoa ikävää en kestä ihan juuri nyt.
pojat tekee viikonloppuna laivareissun ja mun on pakko myöntää että olen aika kateellinen. iloinen toki heidän puolestaan, pääsevät ihan poika-aikaa viettämään, mutta kateellinen sen takia että joku tuollainen reissu henk koht itseäni ajatellen tekisi niiiin hyvää.
... tää ikävä perhana syö mut.
