myöntätunto, surettaa

Vietin iltaani katsellen Housea, ja selaillen samalla välillä facebookkia. Silmiini osui kuitenkin facebookista aihe joka keskeytti Housen katselun, ja keskityin nyt sit siihen. Maikkarilta oli ilmeisesti tullut, harmittaa tosi todella että itseltä meni ohi !!

 Jäin selaamaan 15vuotiaan tytön päiväkirjaa. Tekstissä on tosi paljon samaa kuin itselläni saman ikäisenä. Tiedän mitä siis on kun ei oikeasti jaksa. Tiedän miltä tuntuu herätä kouluaamuihin peläten mitä koulussa tänään tapahtuu. Itkuhan tuossa pääsi kun noita luki. En voi käsittää miten koulussa kiusaamiset voi jäädä huomioitta !! Juteltiin juuri erään läheisen ystäväni kanssa kuinka koulussa hiton monet kiusaamistapaukset jää näkemättä, mutta että niihin puututaan iltapäivätoiminnassa, siellä se huomataan... Missä lapsi on ehkä muutaman tunnin iltapäivästään viettämässä aikaa kunnes voi lähteä kotiin... Kun koulussa menee rutkasti enemmän tunteja... Ja koulussahan yleensä kiusaamiset tapahtuu. Toki koulumatkoillakin juu, mutta välitunneilla, käytävillä, juuri ennen koulun alkua tai loppua. Millaisilta aikuisilta ihmisiltä tää jää näkemättä ?!

Ja nämä iltapäivätoiminnat kun on 1-3 tai ehkä 4 luokkalaisille usein. Miksi varhaisteini/teini-ikäiset putoaa väliin, miksi kukaan ei välitä ? Ei lapsen usein edes välttämättä itse tarvitse sanoa, kyllä sen näkee kun toisella on paha olla. 'jos mä hymyilen ni kukaan ei näe että sattuu', tuokin lukee myös mun päiväkirjoissa, useilla sivuilla, kun olen n 10 v ollut nuorempi. Luulen nyt että jos esim koulussa joku olisi aikanaan kysynyt että mitä kuuluu, tai miksi en liiku muiden kanssa, jo se olisi voinut helpottaa. Tai pieni hymy, ele siitä että olen hyväksytty tässä elämässä juuri sellaisena kuin olen. Että mun ei tarvitsekaan olla mitään muuta. Olen just hyvä näin. Yläasteella lempimaikkojani olivatkin ne jotka välitti, ne jotka teki asialle jotain, eikä vaan kääntänyt päätäsä pois.

 Järjettömän paljon syntyi ajatuksia tästä http://jossain.vuodatus.net/blog/category/Elisa ( LUKEKAA, VILKAISKAA EDES !! ) , eivät ajatuksetkaan tahdo tulla enää oikein, tulevat isona sumppuna kaikki samaan aikaan tahtoo löytää ne kirjaimet, sanat joita haluan sanoa.'

  Olen kuullut iltapäiväkerhoista, kouluista, päiväkodeista joissa kiusaamiselle on nolla toleranssi. Kuitenkin tätä tapahtuu. Joko fyysistä, kuten Elisalle kävi, tai psyykkistä leikistä jättämistä, nälvimistä, nauramista, haukkumista, sitä ettei huomata... Kaikki nää sattuu aivan yhtä lailla. Kaikki nää jättää aivan yhtälailla näkyvät arvet, joista pahimmillaan lapsi voi kärsiä vielä aikuisenakin. Syntyy koulupelkoa, sosiaalista pelkoa, mietteitä siitä että jos olisin tällainen niin ehkä mä kelpaisin, sitä että itse alkaa kyseenalaistaa omaa itseään, menettää uskonsa omaan itseensä, ei ole enää ehjä.

 Mä toivon todella että tämä Elisan tarina aiheuttaa puhetta, kiinnostusta, itkua, muistoja, tunteita joka vihdoin ja viimein menisi siihen pisteeseen asti että lapsi / nuori huomataan, hänestä välitetään, ja kiusaamiseen puututaan. Sainkohan näin sanottavani sanottua ? Olen onnellinen jos edes murto-osa teistä jaksaa tämän tekstin, tai jos ei tätä, edes Elisan tekstiä silmäillä, jos tämä aiheuttaa teissä tunteita, ja keskustelua. Ja toivon todella että juurikin esimerkiksi sinä uskallat tarvittaessa puuttua kiusaukseen mikäli sellaista kohtaat. Jollei muuten, suo edes kiusatulle ilme, ele, JOKIN että hän tietää ettei ole yksin, ettei hän ole itse syynä kiusaukseen, että on mahdollista että kiusaus loppuu, jotta josko vaikka kiusattu rohkenisi puhumaan jollekin, jotta tämä joku rohkenisi ottaa yhteyttä kouluun, kiusaajiin, kiusaajien vanhempiin, mihin tahansa jotta tämä loppuu !!