sadepisaroita kasvoillani

taas ois viikonloppu.

viime yö meni ihan vituilleen, niinkui vähän pelkäsinkin... joten aamusta soitto että voiko aikaa siirtää ja vähän viel torkkua päivään asti.

ois tehny mieli tehdä uusi kierros kirpparil, kun tiedän että siel ois ainakin yhdet tai kahdet pökät jotka voisin vielä hakea, mutten viitsinyt sit vaivautua kaikkien tavaroiden kanssa, kun matka kuitenkin jatkui ihan päinvastaisesta suunnasta viikonlopunviettoon.

mua nykysin melkolail ahdistaa viikonloput.

en jaksa tätä tekemättömyyttä, aina samoja naamoja, samoja paikkoja, samat jutut, samat juomat.. viikosta toiseen samanlaiset viikonloput. mutta en sit kuitenkaan osaa ajatella sitäkään puolta että mikä sit ois se mieleinen tokavaihtoehto.

no okei, must ois kiva että oltas välillä mun luona, tottakai. kyllästyttää joka sunnuntai matkaaminen kotiin, ja joka torstai tai perjantai matkaaminen tänne... pelkään vain että jos ilmoittaisin jääväni kotiin vlopuksi, oisin yksin, eikä nää tulis kummiskaan mun luo... laiskuuttaan tai muuten kun ei koskaan saa aikaseks mitään.

ja taas vaihtuu pian kuu. tykkään kun kevät vaan tekee tuloaan, nytkin paistaa paistamistaan ja on todellakin lämmin ulkona. hylkäsin jo talvitakkini, ja kauheasti himoitsisin uutta kevättakkia, kun oon nyt monet vuodet 'kevättakkina' käyttänyt jakkuja joiden alle niin paljon hupparia että pärjää.. tylsistyttää, kaipais uutta.

turhan usein mielessä käy ajatus että mitä  järkeä tässä kaikessa on.

oon edelleenkin turhan yksin. on ajatuksia joista pitäisi puhua jollekin, mutta ei vaan osaa ottaa puheeksi. joko ei luota, tai sitten hetki ei tunnu siltä, että pitäisi alkaa synkistelee... tai sit se menee siihen että jos ottaa puheeksi, se toinen vaihtaa puheenaihetta, tai jatkaa 'no oon minäkin..'-tyyliin josta jää tunne että ei kiinnosta.

oon jo varhaisteininä kirjoittanut moniin päikkyihin että ei kiinnosta puhua kun ketään ei kiinnosta kuunnella.

myönnän että mulla on tietynlainen katkeruus muodostunut ihmisiin yleensäottaen. ja että luottaminen on mulle tosi vaikeaa.

kaikki vetää juurensa kuitenkin sinne ettei mulla ole sitä semmosta ykköshyvää ystävää ollut silloin kun sitä oisi tarvinnut kaikista eniten. itse kiinnyn liikaa, jään turhaks siihen harhakuvitelmaan että nyt ollaan tän kanssa niin hyviä ystäviä että kaiken voi jakaa... ja sitte aina paljastuu asioita ja taas mua sattuu.

no ei kaikki oo ihan perseestä, on mun lähellä yksi ihminen jolle voin puhua mistä vain, niin että tiedän että kuuntelee, ei tuomitse, ja mahdollisesti ehkä yrittää auttaa jos niinkään tarvis...

mutta tavallaan kaipaisin semmoist teinityttökaveruutta että voi hengailla toisen kanssa vaikka kalsareisillaan, ottaa vähän sidukkaa, puuhata tavallaan omiaan, mutta kuitenkin niin että se toinen on siinä jossain lähellä, että voi hieman puhua paskaa, hieman nauraa yhdessä ja niin edelleen.

sitä että toisen luona pystyi aikaa viettää siten että yhdessä istuttiin koneella nauramassa typerille jutuille, jututtaa kivantuntuisia ihmisiä, ja muutenvain huolettomasti hengailla ja vähän hörppiä.

nykysin kun se hörppiminen on sitä että humala tervetuloa.

ja kun ei ole itse edes varma onko omassa elämässä oikeasti koskaan ollut tuollaista ihmistä, vai heijastuuko 'muistot' joidenkin toisten ystävyyssuhteista.

vittu mun pää on taas niin sekaisin.

kauheasti paasattavaa mutta missään ei mitään järkeä.

vitun unettomuus.