Vaikka tästä jo 6v onkin, on silti tuo kaikki jotenkin ihan seinän takana vieläkin. Väitän että olen oppinut päästämään irti, paniikissa en enää huuda että tule hakee mut pois täältä. Mutta joka päivä silti ikävä kourasee... Ja kun ihmiset / ystävät / tuttavat vanhemmistaan puhuu ikävään sävyyn, tekisi usein mieli tempaista... Ne on sun vanhemmat, ne on kasvattanut sut, miten voit puhua noin ? Toki on asia erikseen kun on esim perheen sisäisestä väkivallasta kyse, mutta se nyt on tarpeetonta sanoakaan.
Väsymys varmasti taas ajaa mut tähän, tälle ei ole muuta järjellistä syytä.
Sit toki huomisen jälkeen joulu ja uv .... Voisin vaan nukkuu taas tän paskan yli.
Tämä vuosi ei ole ollut erityisen helppo.. Itseasiassa tässä vuodessa on ollut tosi syviä kuiluja. Kuitenkin töissä olo, tavallaan uusiin ihmisiin tutustuminen, ja toisten kanssa lähentyminen.. Ja olen lähes vuoden pärjännyt YKSIN, vaikka tavallaan tähän vuoteen on sattunut eniten pitkään aikaan paskaa... Tavallaan kuitenkin voisi ehkä sanoa että olen ehjempi kuin ikinä nuoressa aikuisuudessani. Olen tavallaan oppinut olee itsekkäämpi... Tai sit vain olen kovettunut niin etten enää tunne mitään... Jälkimmäisessä tapauksessa vähän ikävämpi juttu, mutta ainakaan mua ei erityisemmin satu.
Ei voi sanoa että olisin onnellinen, olen pääasiallisesti yleensä huonolla tuulella, kyllästynyt, kuin iloinen. Eikä voi sanoa että nauttisin elämästä, en nauti. Nautin muutamista pienistä iloista joita elämässäni on jäljellä. Mutta sanon etten enää päivättäin käsittele kuolemaa millään tavalla.
ihmisen ei pitäisi olla hereillä näin aikasin...
Koita sä pärjäillä :)
VastaaPoista